Suomalainen holhoava juomakulttuurikin näytti vaihteeksi tehonsa. Kun tiukasta viinasta ei saa valistaa ihmisiä muuten kuin kirjamuodossa, niin jo vain maistuu väritön tumma rommi, joka muuttuu vihreäksi lasissa. Mitenköhän tämän voisi välttää? Valistuksella. Viinan ei pidä olla pahaa kirkasta, jota tosimies juo irvistellen, kunnes päähän tulee hassu olo. Sitä juodaan maun takia sosiaalisten tilanteiden miellyttävänä mausteena, tai maailmankaikkeuden saloja pohdittaessa kaikessa rauhassa itsekseen nautiskellen.

Alkukesä sai tällä kertaa sormen suuhun iltaisia makuelämyksiä pohdittaessa. Ei ollut kylmää eikä kuumaa, pelkkää tasaista harmaantapaista. Crangganmore oli sellainen perusmukava valinta. Highland Parkin tapainen jokapaikanhöylä, joka sopii vivahteikkaan tuoksunsa ansiosta säästeliääseen nautiskeluun oikein mainiosti. Kun tuoksuttelulle uhraa puolet ajasta, niin lasi on melkein koko ajan puoliksi täynnä. Maku ei tosin aivan yllä tuoksun tasolle, ja ainakin meikäläisen suuhun Cragganmore jättää liian kuivan ja pistävän jälkimaun. Palanut oregano on aika lähellä tuntemusta. Parempaa tavaraa Cragganmore silti on, kuin esimerkiksi Chivas Regal. Tämä pitää aina yrittää muistaa, kun lukee kritiikkejä mallasviskeistä. Ne peittoavat silti muut tisleet vasemmalla kädellä.

Kuuman loppukesän kostuttaja on ollut Dalmoren 12-vuotias painos. Piristävän sitruunainen tuoksu johdattaa miellyttävän vivahteikkaaseen makuun, jossa tummat viinimarjat, nektariini ja sitrukset taistelevat dominanssista. Maku vaihtelee siemaus siemaukselta, mikä on aina laatuviskin merkki.

Veden lisäämisen kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä Dalmoresta tulee helposti liiankin hapokasta, eli sitruuna saa yliotteen makeammista hedelmistä. Tasapainoisuus saattaa siis kärsiä. Toimii kyllä ilman vesilisääkin. Varsinkin jälkimaku hyötyy kuivuudesta. Se on arvokas ja sopivan pituinen.
-- Janne Suominen